Äidiksi tulo

Olen viime päivinä miettinyt paljon äidiksi tuloa. Sitä kuinka suunnattoman paljon elämä muuttuu tuollaisen pienen kirpun myötä. Joillekki se sopii, toisille se tuntuu olevan hankalampaa ja tuntuu että vauva on enempi taakka kuin siunaus.

Mie kuulun kyllä siihen kastiin joille se napero on siunaus. Vaikka ennen lasta tuli otettua olutta enemmän varmasti ku laki sallii ja tuli elettyä huoletonta elämää, mutta nyt kaikki on toisin. 

Ennen Pyryä olin myös raskaana. Vahingossa, mutta hetkeäkään ei epäilty etteikö sitä pidettäis. Tai ois pidetty, mutta suuremmat voimat oli sitä mieltä että tämä pienokainen ei ollut valmis tähän maailmaan. Keskenmenon jälkeen elämä oli taas sitä huoletonta nuoruusaikaa, kunnes helmikuussa 2013 Pyry ilmoitteli olemassaolostaan. Monia ja taas monia testejä myöhemmin siihen ilmesty kuin ilmestyikin ne kaksi viivaa. Eikä mikään ollut sen jälkeen enää entisellään.

Raskausajanki sitä oli vielä suurimmaksi osaksi se huoleton lapsi, eihän sitä voi mitenkään tietää mitä tuleman pitää ennenku oikeasti pitää omaa lastaan sylissä. Ja kaikki äidit on varmaan yhtä mieltä siitä että se on paras tunne ikinä.

Menohalut ja kaljahampaat on kadonnu. Ei kokonaan, mutta nyt ei oo tarvetta päästä joka vkloppu eikä ees joka kk rilluttelemaan. Pyryn syntymän jälkeen tapsantanssit oli eka kerta ku viihteelle lähin, ja nyt vappuna pitäis ukon kans luostolle lähteä lusthinpithon yheksi yöksi. 

Sitä vaan, että kuinka paljon voi rakastaa äitinä olemista? Paljon, ja vielä enemmänki, sanon mie. Se entinen Krista, joka joka vklp korkkas olusen ku töistä pääs, on nyt muisto vain. Nykyisin maanantai on minun mielestä paras päivä ikinä, arki on alkanu, posti kulkee ja kaupat on auki normaalisti.

On kuitenki ikävä kyllä niitäki äitejä, jotka ei vissiin oikein koko sydämestään nauti tästä. Ei siitä sen enempää, mikä mie oon kellekkään saarnaamaan, tai mistään mitään sanomaan, kuhan omasta lapsosestani pidän huolen. Toivoisin vain että kaikki jotka on niin onnekkaita että ovat saaneet tällaisen lahjan kuin oma lapsi, osaisivat arvostaa sitä niin paljon kuin lapset sitä ansaitsevat. 

Jotkut ajattelee että kun lapsi tulee, nii se on sitten siinä, missään ei voi enää käydä ja ollaan kahlittuja vain kotona olemaan. Pyh sanon minä. Ihan samalla tavalla lapsen kans voi lähteä, ja vielä kivempiki minusta on lähteä muksun kans, sitä osaa kattoa maailmaa ja ympäristöä paljon paremmin kun sitä voi katsoa vähän myös lapsen silmin. 

Ja vertaistuki ja uudet mammaystävät. En ois voinu kuvitellakkaan kuinka ihania äitejä tämä maa päällään kantaa. Raskausaikana liityin facebookissa ryhmään jossa oli muitaki lokakuussa synnyttäviä mammoja. Ne ne on jotain <3 uskomattoman ihania ihmisiä joille voi kertoa ihan kaiken. Ja mikä parasta, kesällä pääsee tapaamaan moonta ihanaa mammaa. Poriin. Yyteriin. Meren rannalle. Apua, ihanaa! 

Eli pointti tässä kai nyt oli se, että elämä ei lopu lapseen, päinvastoin. Minä ainaki rakastan tämänhetkistä elämääni yli kaiken, koska vihdoin ja viimein kaikella mitä tähän asti olen tehnyt, on joku tarkoitus. 

Seuraavaa odotellessa! <3