Synnytyskertomus

Poitsukka nukkuu sylissä ja tajusin että mikäs sen paremmin elvyttäis blogin ku synnytyskertomus! Saadaan taas vähän kasvatettua tätä meikäläisen synnytyskuumetta mikä on ollu valloillaan jo jonku aikaa... :D

Elikkäs.. 13.10 yöllä puoli kolmelta alko supistelemaan oikein kunnolla. Minullahan ei harkkasuppareita tai ylipäänsä mitään kipuja vastako tuona kyseisenä yönä. Yritin siinä kuitenki jatkaa unia, tunnin verran mie taisin kärvistellä kunnes herätin Tonin ja sille siinä että nyt oikeasti supistelee. Herra vain kääns kylkeä ja ilmoitti että "kyllä ne ohi menee, mie lähen kuuelta töihin". Mie että selevempi homma sitten. Lähin soitteleen synnärille ja kerroin tilanteen, sielläki ne oli sitä mieltä että jos ei kerta aikasemmin oo tullu supistuksia nii saattaa mennä ohi, että katella rauhassa tilannetta. No enhän mie unta enää kuiten saanu, aloin keitteleen kahvia ja herättelin Tonin ja päätin että kyllä tästä on lähettävä Rovaniemelle käymään. Meiltähän on sinne matkaa n. 120 km nii sai olla vähän jännän äärellä. :D No, joimma kahvit siinä ja otimma varmuuden vuoksi sairaalakassin ja turvakaukalon matkaan, vaikka olin aivan varma että kotia passittavat kuitenki. Kuuden pintaan sitten lähettiin ajeleen Rovaniemeä kohti ja kelihän oli suoraan sanottuna ihan paska. Ensilumet sato sinä yönä, sitä tuli vaakatasossa ja ei uskaltanu ajaa kovin lujaa. Puoli 8 aikoihin oltiin kuitenki jo perillä ja koko matkan supisteli aika tasasesti. Minut lyötiin käyrille sitten siellä ja ensin tutki opiskelija minut ja se oli silleen "no mie en oikein osaa tätä tulkita, mutta kahelle sormelle ehkä...". Seuraavaksi tutki kätilö ja hän sitten ilmoitti että joo, kyllä sie oot jo neljä senttiä auki, kyllä sie tänään synnytät. Minut valtas ihan järjetön jännätärinä, olinhan koko ajan ollut siinä uskossa että kotia täältä lähetään vielä.

Oisko ollu 9-10 aikaan ku siirryttiin sitten synnytyssaliin. Supistuksia tuli ehkä 10-15 minuutin välein, mutta ne ei missään vaiheessa olleet mitenkään hirveän kipeitä etteikö niitten kans ois pystyny elämään. Minulta kysyttiin että haluanko jotaki kipulääkettä ja mie tietenki että kaikki vain mitä voijaan antaa. Jossain vaiheessa lääkäri tuli puhkasemaan kalvot, ensin teki sisätutkimuksen ja siinähän ne puhkes samalla ja saatiin lapsivesiki pois sitten. Kahen aikoihin sain epiduraalin (muistaakseni) ja eihän sekään menny niinku elokuvissa. Se kävi aivan helvetin kipeää ja huusinki siinä varmaan kaikkia kirosanoja mitä tiesin. No sitten ku luulin sen olevan ohi niin lääkäri ilmoitti että hän oli vahingossa laittanu sen eka verisuoneen että se pitää laittaa uudestaan. No, hengissä selvittiin siitäki. Jossain vaiheessa sain myös oksitosiinitipan ku supistukset ei vissiin olleet tarpeeksi voimakkaita tai jotain?

Joskus puol kolmen aikoihin sanoin Tonille että soita sitä kelloa, minua ponnistuttaa. No kätilö tsekkas tilanteen ja sano että älä vielä ponnista ku joku reuna ei ollu vielä hävinny. Siitä ehkä vartti nii sanoin Tonille että mie muuten synnytän nyt. Toni soitti kelloa ja kätilö tuli ja katto ja sano että joo anna mennä vain, sie oot 10 senttiä auki ja kaikki ok. No miehän aloin ponnistamaan ja huusin kätilöille jossaki vaiheessa että miksettä te vaan voi leikata sitä välilihaa ja vetää sitä vauvaa ulos. Kätilöt siihen että no eihän tämä vauva oo ees laskeutunu vielä että ei me voida niin tehä. Eli minun vauva oli päättäny että mie oon ihan ylhäällä vielä, ensin se piti ponnistaa suulle ja sitten vasta ulos. Ensin tietenki ponnistinki väärin, mutta ku opin sen oikeain ponnistustavan nii sehän suju leikiten! Vähän vaille neljä kätilö sano että no nyt näkyy vauvan pää, haluakkos kokeilla se on ihan tässä suulla? Mie tokasin että en v*ttu halua mie haluan vain sen vauvan ulos sieltä! Kolme yli neljä synty sitten tuo maailman suurin ihme. <3 Ponnistusvaihe tosiaan kesti melkein 1,5 h, ja se kyllä tuntu :D

3,5 kiloa rakkautta <3

Synnytys itessään oli minusta tosi helppoa, mutta ne jälkeisten painelut ja synnytyksen jälkeiset päivät oli ihan kamalia. Voisin synnyttää vaikka sata kertaa jos ei tarttis niitä jälkeisten päivien kipuja kestää. Ja se istuminen! Argh.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi tosi positiivinen kuva, ja oon ihan varma että jos seuraava vauva kerkiää laskeutua ja kiinnittyä nii ponnistuvaihe saattaa olla _lievästi sanottuna helpompaa.

äidin rakkaus <3

ei meillä synnärillä väsyttäny :)

ekana yönä äipän vieressä <3