Flunssanpoikasen tylsistyttämänä kirjoitan siis puuta heinää suikaleen.

Älkääkä kysykö minkä suikaleen. Halusin vaan kirjoittaa niin.

Kurkku taas niin kippee että oksat pois. Viimeksi sairastellu kunnolla vissii joku puoltoista, kaks vuotta sitten, enkä tosiaankaan haluais nytten tulla kipiäksi!

Hihi, minun ihana punainen iso karvamattoni tuli toissapäivänä postissa!! Tänään on postissa kenkäteline, liukuestot matoille ja uus pöytäliina. Pikkuhiljaa tää alkaa olee justiin sen näkönen niinku haluanki. Sitten en poistu kotoa enää koskaan. Hommaan työnki mitä voi tehä kotoa käsin nii sitten on kivaa. :)

Mistähän tunteet tulee? Tai silleen ku miettii esimerkiksi vaikka jotain ihmistä jota vihaa? Mistä se viha on ilmestynyt kehoon? Tai mieleen ehkä paremminkin. Ja rakkaus, mistä tietää että rakastaa toista? Ja miksi itkeminen helpottaa? Se on muuten varmasti jossain tutkittu juttu, jos sulla oikeasti on niin paha olla että et saa henkeä, niin itke, itke niin paljon ku sielu sietää, ainakin suurimmalla osaa ihmisistä se auttaa!

Mutta takaisin tunteisiin. Aloin juurikin miettimään tätä vihaa, onhan se aika ronski ilmaisu, mutta voin kyllä kertoa että yhtä ihmistä tässä maailmassa vihaan. No, edellisen psykologin käyntini aikana aloin miettimään, että voiko se viha jossain vaiheessa muuttua sääliksi? Tai pelkäksi tunteettomuudeksi? Voiko tiettyjä asioita antaa koskaan anteeksi?

Itsehän olen tosiaan sellainen ihminen, että annan anteeksi melkein kaiken mitä minulle tehdään. Mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että anteeksi kyllä annan, mutta en ole unohtanut. Ja vaikka tiedän että sanontahan tuo on, mutta kyllä se pätee aika moneenkin asiaan kun sitä alkaa tarpeeksi miettimään. Minulla on olemassa hyviä ystäviä, joille en kuitenkaan välttämättä uskalla avautua tietyistä aiheista sen takia, mitä minulle on tehty. Vaikka rakastankin näitä tiettyjä ystäviä, niin se luottamus tietyllä tasolla puuttuu.

Itse olen kyllä omasta mielestäni kasvanut vuosien varrella niin paljon, että voin sanoa olevani luotettava ihminen. Ja niin on kasvanut myös moni ihminen ympärilläni. Mutta tietyt eleet, asiat, ajatukset ja teot, ne kertovat aina ihmisestä sen verran, että tiedän uskallanko luottaa vai en. Ja mitä suustani päästän tällaisen ihmisen lähellä ja mitä en.

Sitten on myös ihmisiä joiden seurassa voi puhua rehellisesti ihan mistä vain. Ja tämä tarkoittaa oikeasti että IHAN MISTÄ VAIN. Ja vaikka kerrot todella herkkiä asioita, itsestäsi tai muista, niin voit luottaa siihen että sinulle ei naureta, sinua ei haukuta, eikä sinua aleta karsastamaan ajatustesi takia. Se on minusta mahtava piirre ystävässä. Sinä olet sellainen kuin olet, ja jos ystäväsi eivät sinua sen takia tietyissä asioissa voi sietää, he eivät ole ystäviäsi.

Tällaisistakin asioista voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon kun näitä alkaa tosissaan miettimään.

Voiko yksinäinen ihminen olla onnellinen? Millä yksinäinen ihminen korvaa sen seuran ja ystävien puutteen? Harrastuksilla? Minä en oikein menisi uskomaan tuohon. Jokainen tarvitsee jonkun. Oli se sitten poikaystävä, äiti, koira tai vaikka lintu, mutta jokainen tarvitsee jonkun jolle puhua. Kyllä ne seinät jossain vaiheessa alkavat vastaan väittää, uskokaa pois vain! Herranjumala, alan kuulostamaan siltä että oikeasti puhun seinille..

Ehkä nyt on aika päättää taas tämä teksti tähän. Tulipahan avauduttua.

Lähtekää juhlimaan pikkulauantaita! Ja kertokaa jos joku asia ärsyttää, ja muistakaa kertoa jos välitätte, koskaan ei tiedä mikä hetki on viimeinen..

-ristamariia